Eliel Saarinen oli arkkitehtuurin jättiläinen

Helsingin rautatieasema on Eliel Saarisen tunnetuin kohde Suomessa. Kuva: mfa

 

Risto Mäenpää

kirjasta Historian suurmiehiä

 

Eliel Saarinen syntyi Rantasalmella, Keski-Savossa elokuun 23. päivänä 1873. Hänen isänsä oli uuttera, elämänmyönteinen pappi. Kuusilapsisen perheen toiseksi syntynyt Eliel sai vanhemmiltaan hiljaisen ja tasaisen luonteen sekä vireän, älykkään ajattelutavan. Työvälineekseen hän omaksui vanhempiensa esimerkin mukaisesti tehokkaan ja väsymättömän työtarmon. Hän oli jo kouluvuosinaan poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä ja kun hän kypsyi täyteen ikään, hän alkoi omaksi ja ystäviensä iloksi viljellä hiljaista, myhäilevää huumoria. Näillä avuilla hän aloitti opintonsa ja valmistui arkkitehdiksi, alansa edelläkävijäksi ja ennakkoluulottomaksi mestariksi.

Opiskeluaikanaan Saarinen tutustui Helsingissä kahteen nuoreen arkkitehtiin, joita ei painanut kaavoihin kangistuneen arkkitehtuurin perinne. Yhdessä ennakkoluulottomat nuorukaiset perustivat jo ennen loppututkintoaan arkkitehtitoimiston Gesellius-Lindgren-Saarinen. Muutaman vuoden työskentelyn jälkeen kolmikko valitsi toimipaikakseen Hvitträskin, jonne he rakensivat itselleen toimiston ja kodin - Hvitträskin kartanon. Maisemaan sulautettu, suurelta osin Eliel Saarisen suunnittelema kartano edusti kansallisromanttista suuntausta parhaimmillaan ja oli kartanon toisen pään tulipaloon saakka esimerkkinä tämän suuntauksen puhtaimmasta tuotteesta.

Saarinen osti vähitellen haltuunsa koko toimiston ja aloitti nousun kohti kuuluisuutta. Tie maailmankuulun arkkitehdin asemaan ei ollut kovin helppo. Eliel Saarinen ei ollut mainosmies. Hän katsoi, että hänen työnsä oli itse myytävä itseään. Vaikka hän ei osannutkaan mainostaa itseään, hän pystyi silti luomaan arvokkaita suhteita rauhallisen ja vakaan luonteensa avulla.

Hvitträsk oli Eliel Saarisen aikana ilahduttava ja vapaamielinen poikkeus tavoista, joita noudatettiin 1900-luvun alun suomalaisissa ylemmän keskiluokan kodeissa usein hyvin tarkasti.

Saarinen oli jo 1910-luvulla laajaa kansainvälistä huomiota saanut arkkitehti, mutta kun hän otti toimistossaan vastaan uuden, vasta valmistuneen arkkitehdin piirtäjäksi, hän paiskasi kättä ja tokaisi: “Eliel vaan.” Esittely oli yllättävä nuorelle arkkitehdille, joka asteli tunnustetun mestarin eteen hermostuneena. Mutta se tehosi.

Uusi tulokas saapui Hvitträskiin töihin arkkitehtitoimistoon, mutta hän sai pian huomata olevansa jäsen perheessä, jonka hyväntuulisena isäntänä oli hänen ihailemansa arkkitehti, emäntänä yhtä ystävällinen Loja Saarinen ja muina jäseninä lapset Pipsan ja Eero.

Vapaus oli isännän tahdon mukaisesti jokaiselle sama. Piirtäjät, joita oli kiireisimpinä aikoina viisi, asuivat Hvitträskissä - elleivät olleet naimisissa – ja muiden perheenjäsenten tavoin he olivat mukana illallisilla aina kun talossa oli merkittäviä vieraita.

Kartanoon oli lapsille suunniteltu oma tilava ja monipuolinen lastenhuone, mutta toimisto oli heidän mielestään paljon jännittävämpi leikkipaikka. Lapset toivat kiireiseen toimistoon eloa – naurunremakka oli melkoinen, kun viisivuotias Eero eräänä päivänä raahasi raskaan tuolin erään piirtäjän viereen ja istahti sille, heitti kätensä sedän kaulalle ja pyysi: “Setä, piirrä minulle hevonen.”

Toimisto oli Eliel Saariselle paikka, jossa hän viihtyi aamuvarhaisesta myöhään iltaan, kun hänellä oli edessään suurtyö. Hänen kykynsä keskittyä suureen suunnitelmaan oli poikkeuksellinen ja vielä poikkeuksellisempaa oli se, että hän teki suuret työnsä lähes kokonaan yksin.

Kun hän oli saanut suunnitelmansa valmiiksi, hän saattoi joskus kysyä piirtäjältään: “No, mitä mieltä sinä olet tästä?” Piirtäjät toteuttivat useimmiten paperilla sitä, mitä mestari oli aivoissaan suunnitellut, mutta kun se saivat tehdä omia töitään, he luonnollisesti kysyivät neuvoa mestarilta. Jos työ oli vielä kesken, Saarinen vastasi poikkeuksetta rauhalliseen tapaansa: “Piirrä työ ensin valmiiksi, niin saat sitten raappia.”

Kun tunnelma toimistossa muuttui joskus kovan työpaineen vuoksi painostavan hiljaiseksi, Saarinen, joka oli myös musikaalinen, aloitti kaikille tutun laulun. Pian koko toimisto lauloi täyttä kurkkua, ja kun ilmeet olivat kirkastuneet, ‘maestro’ palautti mielet työhön ilkikurisella huomautuksellaan: “Meurman, älä laula niin pirusti.” Meurman oli toimistossa ainoa, joka ei laulanut lainkaan, koska hänellä ei ollut lauluääntä.

Keskittyminen uuteen suurtyöhön vaikutti Saariseen vain siten, että hän oli hieman tavallista hiljaisempi ja etäisempi. Kesällä, kun aurinko porotti kuumasti lounastauon aikaan, koko toimisto riensi aterian jälkeen uimaan läheiseen puhdasvetiseen järveen. Saarinen nautti itsekin uimisesta, mutta kun hän pohti ankarasti jotakin suunnitelmaansa, hän jäi makaamaan penkille kuumaan auringonpaisteeseen muiden rynnätessä järveen. “Tässä ajatus sujuu niin hyvin”, hän sanoi, kun muut ihmettelivät, miten hän saattoi loikoilla kuumassa auringonpaisteessa täysissä pukeissaan.

Työpöytänsä ääressä Saarinen ei tuhlannut paperia liiaksi. Hän laati aivoissaan suunnitelman pienestä detaljityöstä tai suuresta projektistakin niin valmiiksi, että kun hän istui puhtaan paperiarkin ääreen, kuva siirtyi sille kuin itsestään. Hänen suhdetajunsa oli erehtymätön ja hänellä oli ihmeellinen kyky hallita suuria kokonaisuuksia.

Helsingin hovioikeuden nykyisen rakennuksen aulan seinäpaneelin hän piirsi siten, että vetäisi puhtaalle paperille kovalla kynällään muutamia vaaka- ja pystysuoria viivoja kaavioksi ja aloitti pitsisommitelmaa muistuttavan reliefin piirtämisen yläkulmasta. Kun kynä oli päässyt vastapäiseen alakulmaan, työ oli valmis. Yhtä vaativa oli hänen ehdotuksensa Eduskuntataloksi, jonka hän piirsi vetäisemällä kuvan ylälaidasta viivasuihkun, jolloin monumentaalinen rakennus tuli esiin viivojen paksuuden leventämisen ja kaventamisen avulla.

Kova kynä oli eräs Saarisen tunnusmerkeistä ja se aiheutti tuskallisia hetkiä piirtäjälle, joka oli aloittelijana Hvitträskissä. Polyteekissä nuori arkkitehti oli tottunut siihen, että harjoitusvedot tehtiin pehmeällä kynällä, mutta Saarisen toimistossa pehmein kynä oli 5H, joka tuntui ensikertalaisen kädessä vähintään rautanaulalta.

Raha ei milloinkaan painanut Eliel Saarisen mieltä, vaikka sitä joskus oli perheessä varsin niukalti. Toimiston taloudellista tilaa ei suinkaan parantanut se, että muutamat suuret työt osoittautuivat onnettomien yhteensattumien vuoksi turhiksi.

Saarinen osallistui vuonna 1912 Sofian kuninkaallisen palatsi arkkitehtikilpaan suuritöisellä ehdotuksella. Valmis ehdotus lähti matkaan viikkoja ennen kilpailun päättymistä. Mutta ennen kuin ehdotusten jättöaika päättyi, Balkanilla syttyi sota ja Saarisen ehdotus hävisi jäljettömiin. Yhtä huonosti hänelle kävi hieman myöhemmin kotimaassa. Hän osallistui erään yksityispankin arkkitehtikilpaan ja voitti sen, mutta palkkio jäi saamatta, koska Suomessakin syttyi sota.

Palkkapäivä oli Hvitträskin toimistossa väljä käsite. Kun piirtäjä havaitsi rahansa loppuvan, hän asteli mestarin luo ja pyysi rahaa.

“Jaha, paljonkos tulee?” kysyi Saarinen. Summan kuultuaan hän kirjoitti šekin. Piirtäjät olivat toimistossa tuntipalkalla, mutta heidän tulemisiaan ja menemisiään ei valvottu millään lailla.

Perheen taloudellinen tila oli ulkonaisesti loisteliaista puitteista huolimatta varsin tiukka erityisesti sota-aikana. Onneksi Loja Saarinen oli taiteellisesta kasvatuksestaan huolimatta tarkka talousihminen, ja siten mestari sai hänen ansiostaan omistautua kokonaan luonnolle ja kauneusarvoille, jotka olivat hänen mielestään päällimmäisinä.

Perheen päämiehenä Eliel Saarinen piti kuitenkin hyvää huolta kaikista, jotka asuivat Hvitträskissä. Kerran eräs piirtäjistä sairastui vakavasti isorokkoon. Kartanon naapurissa asunut tohtori kävi hoitamassa häntä yksityislääkärinä useiden viikkojen ajan. Vihdoin tauti oli onnellisesti ohi. Piirtäjä tunsi pienen jännityksen nipistyksen vatsassaan, kun hän kysyi Saariselta, mitä hoito oli maksanut. Saarinen mainitsi mitättömän pienen summan. Kun piirtäjä ihmetteli, miten hoito saattoi olla niin halpa, Saarinen vastasi hyväntahtoisesti hymyillen: “Minä tingin.”

Myhäilevänä ja hiljaisena huumorimiehenä Saarinen voitti puolelleen lukuisia ystäviä, ja Hvitträsk oli hänen aikanaan suomalaisen taide- ja kulttuurielämän tärkeimpiä keskipisteitä. Sibelius, Järnefelt ja Gallen-Kallela olivat kartanon vierasluettelon tutuimpia nimiä.

Saarinen viihtyi Hvitträskissä erinomaisesti, koska siellä hänen mielikuvituksensa saattoi toimia vapaasti luonnon keskellä. Mutta kun hän lähti asioille kaupunkiin, hän viihtyi Königissä, jossa hän tutustui ammattinsa kannalta välttämättömiin suurliikemiehiin. Matka Hvitträskistä Helsinkiin oli hankala, sillä kartanosta oli ajettava hevosella Bobäckin asemalle, josta junamatka Helsinkiin kesti lukuisten pysähdysten vuoksi lähes tunnin. On siten hyvin ymmärrettävää, että Saarinen ei palannut takaisin heti seuraavalla junalla, vaan soitti kotiinsa paikallisjunien aikataulun tarkkuudella ja ilmoitti, ettei kärryjä tarvinnut lähettää vielä seuraavalle junalle. Tavallisesti ajuri oli häntä vastassa viimeisellä junalla. Kotiin saapuessaan Saarinen myhäili tavallista kuuluvammin ja usein hän haastoi jonkun piirtäjistä biljardipeliin, jonka aikana hän kertoi kaupunkikuulumiset koko perheelle.

Saarinen aloitti arkkitehtiuransa vahvana kansallisromantikkona. Hänen ensimmäinen suurtyönsä oli Helsingin asemarakennusehdotus, jolla hän sai ensimmäisen palkinnon arkkitehtikilvassa. Kilpailu oli hänelle kuitenkin kovien koettelemusten aikaa, ja siinä hänellä oli vastassaan kovana kriitikkona entinen opettajansa Gustav Nyström, joka oli asemarakennuskomitean puheenjohtaja ja ilmeisesti ainoa henkilö, jonka kanssa Saarinen ei tullut toimeen.

Arkkitehtikilvan ratkeamisen jälkeen vuonna 1904 Saarinen joutui useaan otteeseen vastatusten Nyströmin kanssa komitean kokouksissa ja niistä palattuaan hän usein moitiskeli toimistossa entistä opettajaansa. Rouva Saarinen ryhtyi välittäjäksi ja kehotti puolisoaan kutsumaan Nyströmin Hvitträskiin. Saarinen vastasi tähän hiljaa ja levollisesti: “Miksen minä voisi tulla hänen ystäväkseen ja miksen minä voisi kutsua häntä tänne, mutta en ymmärrä, miksi sinä toivot minulle niin paljon pahaa.”

Saarinen havaitsi kuitenkin pian, että Suomessa ei enää kuljettu tuohivirsuissa, hirvennahkasaappaissa eikä rautapaidoissa. Vanhan tilalle oli saatava uutta. Hän oli perusluonteeltaan taiteilija ja opintomatkoillaan hän keräsi vapaita ja ennakkoluulottomia ideoita, joita hän ryhtyi toteuttamaan arkkitehtuurin vapauden edelläkävijänä.

Vuonna 1915 hän sai valmiiksi suuritöisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelman, jossa hänen uusi näkemyksensä pääsi ensimmäisen kerran oikeuksiinsa.

Helsingin silloinen autokanta oli tuskin mainittava, mutta Saarinen suunnitteli Haagan alueen halki läpikulkutien kaupunkiin. Hän näki silmissään nykypäivän autoruuhkat ja sen vuoksi ehdottikin, että läpikulkuliikenne sijoitettaisiin maahan upotetulle keskeiselle kadunosalle, jolla autoliikenne saattoi kulkea alueen halki häiriöttä, nopeasti ja aiheuttamatta vaaraa. Katualueen kummallekin laidalle hän suunnitteli tiet paikallisliikennettä varten ja poikittaisliikenteelle sillat keskeisen kadunosan yli.

Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmassa hän toi luonnon kaupunkiin, mutta vielä luonnonläheisempi oli kolme vuotta myöhemmin valmistunut Pro Helsingfors, joka oli ennakkoluuloton ehdotus vapaan suurkaupungin rakentamiseksi.

Tässä työssä, jonka Saarinen teki yhdessä arkkitehti Bertil Jungin kanssa, hän vei eteenpäin Englannissa syntynyttä puutarhakaupunkiaatetta. Helsingin kasvun Saarinen suunnitteli siten, että kantakaupungin ympärille tuli rengasmainen kaupunginosien ketju. Jokainen kaupunginosa saattoi toimia itsenäisesti, mutta ne kaikki oli yhdistetty kantakaupunkiin tehokkaalla tie- ja raideverkolla.

Kaupungistuminen oli Suomessa vasta alkamassa, ja vaikka ensimmäinen miljoonakaupunkimme oli vielä vuosikymmenien, ehkä vuosisatojen päässä, Saarinen havaitsi, että kaupunkisuunnittelussa oli siirryttävä vapaille linjoille. Hänen ehdotuksensa oli aikanaan pisimmälle viety kaupungin ‘aurinkokuntajärjestelmä’ maailmassa.

Olot Suomessa olivat kuitenkin ankeat, ja Saarisen oli pakko etsiä laajempia markkinoita ideoilleen. Vuonna 1922 hän osallistui Chicago Tribunen järjestämään arkkitehtikilpaan uudella pilvenpiirtäjällään. Tapansa mukaan hän piirsi ehdotuksensa lyhyessä ajassa ja ilman ulkopuolista apua. Hänen englannin kielen taitonsa ei riittänyt kovin pitkälle, ja siksi hän ei ymmärtänyt erästä sääntöjen kohtaa. Väärinkäsityksestä oli seurauksena, että hän jätti työnsä sisään vuorokauden myöhässä.

Hänen ehdotustaan pidettiin parhaana, mutta ensimmäinen palkinto jäi saamatta. Yhdysvaltain arkkitehtiliiton säännöt olivat tylyjä myöhästyneelle ehdotukselle, ja Saarinen sai tyytyä toiseen palkintoon. Chicago Tribunen kilvassa Saarinen toi markkinoille kokonaan uuden pilvenpiirtäjätyypin, joka sai myöhemmin useita jäljittelijöitä Yhdysvalloissa.

Menestyksellisen arkkitehtikilvan jälkeen Saarinen siirtyi kokonaan Yhdysvaltoihin, jossa hän pian herätti laajaa huomiota Chicagon ranta-alueita koskevalla suurisuuntaisella suunnitelmallaan. Hän oli jälleen tehnyt ehdotuksensa yksin muutamassa kuukaudessa. Jo hänen poikkeuksellinen työkykynsä herätti ihmetystä, mutta vielä kummallisempana pidettiin sitä, että pienestä Suomesta saapui Chicagoon arkkitehti, joka esitti miljoonakaupungille täydellisen suunnitelman pysäköinti- ja liikenneongelmien ratkaisemiseksi.

Muutto länteen oli vaikea päätös, mutta se osoittautui välttämättömäksi. Saarinen oli asunut Hvitträskissä yli 20 vuotta, ja kun hän oli tehnyt päätöksensä, hän matkusti Yhdysvaltoihin aluksi yksin. Puoliso ja lapset seurasivat häntä muutaman kuukauden kuluttua.

Saarinen ei kuitenkaan kovasta työtahdista huolimatta unohtanut Suomea, vaan kävi Hvitträskissä lomalla joka kesä aina 1940-luvulle saakka, jolloin Yhdysvaltain viranomaiset panivat hänet pakon eteen. Ollessaan juuri lähdössä lomalle hänelle ilmoitettiin, että hänellä ei ollut paluuta takaisin Yhdysvaltoihin, ellei hän anonut Yhdysvaltain kansalaisuutta. Hän taipui ja vuonna 1945 hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen. Hän ei käynyt amerikkalaisena kertaakaan Suomessa.

Yhdysvalloissa Saarisen työn näkyvimmäksi osoitukseksi kohosi Cranbrookin kasvatuksellinen keskus, Academy of Art. Se käsitti useita eri oppilaitoksia ja sen yhteyteen Saarinen suunnitteli myös oman kotinsa.

Pian hän sai rinnalleen vakavasti otettavan kilpailijan, poikansa Eeron. Isä ja poika perustivat arkkitehtitoimiston, jonka kolmantena osakkaana oli Pipsanin puoliso. Työskentely sujui voimakkaan yhteisymmärryksen merkeissä. Se joutui koetukselle vuonna 1948, jolloin isä ja poika osallistuivat suureen Jeffersonin muistomerkkikilpaan kumpikin omalla ehdotuksellaan.

Kilpailun ratkaisua odotettiin perheessä suuren jännityksen vallassa, ja suunnilleen laskettuun aikaan Eliel Saariselle saapui sähke.

“Olette voittanut Jeffersonin muistomerkkikilvan. Onnittelemme.”

“Nyt juomme pullon sampanjaa”, sanoi päivänsankari.

Mutta kun maljat oli juotu, ovikello soi ja Saariselle saapui toinen sähke.

“Pyydämme anteeksi erehdystä. Voittaja on Eero Saarinen”, sähkeessä luki.

“Toinen pullo sampanjaa”, Eliel sanoi ja kohotti maljan poikansa kunniaksi. Jeffersonin muistomerkki oli Eero Saarisen ensimmäinen suurtyö.

Eliel Saarinen kuoli kodissaan heinäkuun 1. päivänä 1950 luonteelleen ominaisella tavalla – rauhallisesti. Hän istui nojatuolissaan lounaan jälkeen ja joi kupillisen kahvia. Kahvin jälkeen hän otti rauhalliset päiväunet jatkaakseen iltapäivällä pirteänä töitä. Mutta sinä päivänä hän ei enää herännyt. Hän oli nukahtanut ikuiseen uneen.

Viimeisen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin Hvitträskin kartanon alueelle. Hautakiveen hakattiin myös hänen tahtonsa mukaisesti sanat: “Työ on luovan henkilön kasvamisen avain.”

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Historian suurmiehiä, Oy Valitut Palat – Reader’s Digest, 1972

Eliel Saarinen

 

Marmoripalatsi, Helsinki. Kuva: mfa

Villa Winter, Sortavala. Kuva: mfa